Valokuvausta

Ottakaa vielä yksi keikkakuva

Valokuvausta

Valokuvausta: keikkakuvia

Kaikki kuvat: © Noora Sillgren

Journalismia: kolumni

Fanieliitti ja muita musiikin vitsauksia

"Hei ne nyt kuuntelee sitä bändiä, se on ihan paskaa, ei ne hyvän päälle ymmärrä." Ja sitten tullaan kommentoimaan Youtube-videoihin ja foorumeille kuinka surkeaa kyseisen bändin musiikki on ja kuinka paljon sitä vihataan, ja kuinka oma mielimusiikki on paljon parempaa. Yleensä tähän vastauksena tulee: "Jos kerta vihaat tätä niin paljon, miksi tuhlaat aikaasi sen kuunteluun?"
Niin, miksi?
Ylipäätään valloillaan on ajattelu ja kulttuuri "meidän lempibändi on parempi kuin teidän lempibändi, me siis ollaan parempia ihmisiä kuin te". Omaa imagoa kyseisen bändin kuuntelijana nostatetaan lyttäämällä muita bändejä ja sen faneja.
Myös fanikantojen sisällä tulee vastaan elitististä ajattelua; "olen suurempi ja parempi fani kuin sinä, koska olen kuunnellut bändiä kauemmin olen ollut niin ja niin monella keikalla omistan niin ja niin monta levyä tunnen niin ja niin monta ihmistä tiedän tämän jäsenen kolmannen vaimon koiran lempinimen..."
Ei. Lopettakaa.
Ei tarvitse lytätä muita. Miksi pitäisi? Kaikki bändit ja artistit ovat yhtä arvokkaita. Kuuntelet purkkapoppia ja se on mielestäsi maailman syvällisintä musiikkia? That's fine. Mielestäsi deathmetal on kuin linnunlaulua lauantai-aamuna? Hyvä on, niin kauan kun et tunge sitä jokaisen vastaantulijan kurkusta alas. Mieltymyksiä on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Ainoa asia, mikä tekee teistä muita huonompia faneja, on muiden yhtyeiden ihailijoiden lyttääminen oman egon paisuttamiseksi. Melkeinpä vielä pahempaa on saman suosikkiorkesterin toisten fanien tallominen. Miksei voisi olla kilttejä toisille ja yhdessä iloita bändin olemassaolosta? Sehän on juuri hienointa jonkin asian fanittamisessa, nimittäin toisten yhtä hullujen fanien tapaaminen. Ei heitä tarvitse mulkoilla vihaisesti, eivät he vie sinulta mitään.
Ja jos kerran vihaat sitä bändiä niin paljon, mitä todella teit Youtubessa kuuntelemassa heidän uusinta hittiään?

Journalismia: reportaasi

Tähtiä tapaamassa Tavastialla

Lauantaiaamuna tärinä kävi melkein sietämättömäksi. Edellisen yön unet olivat jääneet jännityksestä lyhyeksi. Kalenteri näytti päivämääräksi 11.10.2014.

Tapasin ystäväni ja matkaseuralaiseni Heidin linja-autoasemalla. Hän oli selvästi yhtä jännittynyt kuin minäkin. Bussin muut matkustajat välillä Tampere-Helsinki saivat kuunnella koko matkan hermostunutta höpötystämme, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, minne olimme matkalla. Michael Monroe vetäisi Tavastialla kaksi keikkaa sinä päivänä, ja alaikäisillekin sallittua päiväkeikkaa ennen järjestettäisiin meet & greet -tapaaminen. Me olimme kaksi niistä 12 onnekkaasta, jotka olivat voittaneet Street Teamin järjestämän kilpailun. Olimme menossa tapaamaan Monroeta ja bändiä. Näytimme siltä kuin voisimme valloittaa koko Helsingin.

Tavastian pihassa parveili teinejä. Pukukoodi oli hihamerkein ja selkälipuin päällystetty nahkatakki, voimakas meikki sekä tupeerattu tukka. Monet taistelivat kylmää vastaan kääriytymällä viltteihin. Nopean kyselyn perusteella sai tietää, että suuri osa ihmisistä oli istunut pihassa jo aamusta saakka. Tuttuja naamoja pyöri joka puolella. Bändi saapui taksilla Tavastian sivuovelle, ja me käytiin moikkaamassa soittajia. Kitaristi Steve Conte halasi meistä jokaista tuttavallisesti.

Meet & greetiin päässeet otettiin jonon ohi nimilistan avulla. Meidät ohjattiin Tavastian aulabaariin istumaan. Saisimme ensin pitää bändille leikkimielisen "lehdistötilaisuuden", siis kysellä heiltä mitä mieleen tuli. Sitten saisimme kaiken mahdollisen nimmaroiduksi ja jokaisesta otettaisiin kuva bändin kanssa.

"Oho", oli basisti Sami Yaffan reaktio, kun bändi tuli sisälle huoneeseen ja näki meidät kaksitoista istumassa siinä. He istuutuivat meitä vastapäätä. Päätin olla rohkea ja kysyä ensimmäisen kysymyksen:

- Mikä on hauskin biisi vetää livenä?

Michael katsoi minua, ja hetken mietittyään vastasi lempibiisikseen Got Blood?:n, koska "siinä säkeistön tykityksessä on haastetta". Conte kysyi minulta, mikä oli lempibiisini kuulla livenä, mutten ehtinyt vastata kun joku jo kysyi, mitä tapahtuisi pian päättyvän kiertueen jälkeen. Michael kertoi meille tulevasta jalkaleikkauksestaan ja siitä johtuvasta puolen vuoden tauosta. Tuon ajan yhtye käyttäisi uusien biisien kirjoittamiseen. Kysyin vielä, että miten he määrittelevät hyvän keikan.

- Kun jostain tulee verta, Michael vastasi heti ja sai sekä bändin että meidät nauramaan.

Olin leiponut bändille muffineja, jotka oli koristeltu yhtyeen logolla. Nimmareita hakiessani annoin sellofaanisen paketin Samille, joka tökki heti vieressään olevaa kitaristi Rich Jonesia.

- Man, look what we got! How cool! Sami henkäisi ja kiitteli vuolaasti. Kaksikko yritti heti avata pakettia. Soittajat vitsailivat keskenään ja meille, tunnelma oli rento ja iloinen tiukasta aikataulusta huolimatta. Michael kiitteli meitä faneja siitä, kuinka me olemme aina bändin tukena.

- Te ootte niin sulosia.

Ihastelin Heidin kanssa ohimennen Michaelin bootseja.

- Aijaa, kiitos kiitos. Hehheh. Nää on ihan tosta steissiä vastapäätä olevasta kenkäkaupasta! Mut älkää kertoko Olli Hermannille, se matkii mua koko ajan, sillä on samanlainen nahkatakkikin! Michael kertoi meille. Bändit jätkät heittivät koko ajan läppää keskenään, ja saimme me kuulla jopa Samin ja Richin laulutulkintaa Rihannan Girl On Fire -biisistä, jota he hoilasivat samalla kun yrittivät avata muffinsipakettia. Nauratti. Jokainen paikalla ollut sai nimmarit ja yhteiskuvan.

Steve Conte, minä, Michael Monroe, Sami Yaffa, Rich Jones, Karl Rockfist

Me pääsimme ennen muita sisälle Tavastialle. Ryntäsin Heidin kanssa aivan keskelle lavan catwalkin reunaa. Klubilla soineet rock-klassikot, efektisavun tuoksu ja ympärillä pyörivät samanhenkiset ihmiset saivat olon kotoisaksi.

Valojen sammuessa ja intron alkaessa yleisö räjähti tuttuun huutomyrskyyn. Ensimmäisestä biisistä alkaen me hypimme ja huusimme, riehuimme ja lauloimme mukana. Bändiä nauratti, heillä oli selvästi mukavaa. Ehkä hekin tunsivat Tavastian aivan omanlaisensa tunnelman. Michael riehui ympäri lavaa kuten aina, hän otti kontaktia yleisöön koko ajan. Musiikki kuulosti täydelliseltä ja pää tuntui muutenkin sumuiselta.

Purkauduimme ulos hikiseltä klubilta viileään syysiltaan. Moikkasin Heidin, joka lähti jo kohti kotia. Itse jäin vielä hillumaan Tavastian pihaan tuttujen kanssa. Pihaan ajoi jonkin ajan kuluttua taksi, ja pian Monroe itse ilmestyi sivuovesta. Hän jutteli fanien kanssa samalla kun odotti muita bändiläisiä. Kun muita ei näkynyt vielä kymmenenkään minuutin kuluttua, laulajalegenda kyllästyi odotteluun.

- Helvetti soikoon, ottakoon toisen taksin! Mä lähden nyt!

Sami Yaffa ehti juuri ja juuri samaan kyytiin, kunhan sai innokkaimmat fanit halailtua ja pois tieltään.

Taksin ajettua pois ei mennyt kuin kymmenen sekuntia, kun loppuosa bändistä tuli ulos. He näyttivät siltä kuin eivät tienneet, olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa.

Ostin junalipun takaisin Tampereelle. Oli hikinen ja raukean onnellinen olo. Vasta junassa istuessa tapahtumat alkoivat upota tajuntaa. Heidiltä tuli viesti:

"Täällä mä tsuppailen päälläni takki, joka tuoksuu vieläkin Michael Monroen hajuvedeltä."

Kuvat ja teksti: Noora Sillgren