Liikunnan etätehtävä

Mitä toivon lukioliikunnalta?

En ole koskaan oikein pitänyt koululiikunnasta, koska minusta on inhottavaa, että liikuntaa pitää arvostella numerolla. Pidän kyllä liikkumisesta itsestään, mutta arviointi on minusta melkein täysin turhaa. Olisi paljon mukavampaa, jos liikassa voisi vain höntsytä; rentoutua ja päästää höyryjä lukuaineiden välissä. Onkin hyvä, että lukioliikunnassa painotetaan asenteeseen eikä fyysisyyteen.

Henkilökohtaisesti toivoisin vieläkin enemmän joukkuepelejä: korista ja futista ja vaikka lentopalloa, ja vielä enemmän höntsymeiningillä, niin, ettei säänöillä olisi niin suuri merkitys vaan sillä, että peli pysyy käynnissä ja kaikilla on mukavaa.

Journalismia: henkilöjuttu - Mona Ratalahti

Ammattilaisklovnin mielestä elämässä pitäisi olla enemmän iloa

Mona Ratalahti on ollut ammatiltaan koomikko melkein 20 vuotta. Hän tituleeraa itseään sairaalaklovniksi ja performanssitaiteilijaksi, vaikkei olekaan nyt pariin vuoteen tehnyt performansseja. Monan mukaan parasta sairaalaklovnin työssä on se, että saa leikkiä klovniparin kanssa.

- Mulla saattaa olla 4-8, jopa kymmenen vuoroa kuukaudessa sitä työtä.

Vaikka Mona tekee töitä jopa 200 eri tilaajalle, ainoa vakituinen työpaikka on Sairaalaklovnit. Aina työtä ei ole. Joutopäivinäänkin Mona tavallaan tekee töitä, sillä hän käyttää kaikkea näkemäänsä hyväksi.

- Mä taiteilijana tarvitsen sellaista möllötysaikaa. Turhautuminen on terveellistä. Kaikki nämä mun ideat performansseita ja muista on tullut turhautumisesta.

Vuonna 1996, kesken jääneen lukion ja muutaman työelämän harha-askeleen jälkeen Mona havahtui siihen, että halusi olla näyttelijä. Mona oli aina ollut iloinen seuraihminen ja hänen kaverinsa nauroivat hänen typerille jutuilleen, joten miksei hän siis alkaisi tekemään naurattamista työkseen? Mona meni katuteatterikurssille ja alkoi kerätä improvisaatio-, klovni- ja performanssikursseja opistoista ja ulkomailta saakka. Vielä samana vuonna Mona perusti performanssiyrityksen.

- Löysin kirpparilta tällaiset kakkulat, ja näin noi silmälasit päässä sellaisen pitkän jatkumon. "Tässä se on! Tässä se on se hölmö tyyppi joka voi seikkailla ympäriinsä!" Mona viittaa silmälaseihin, jotka on nähty ainakin hänen hahmoillaan Hää-Pirkko ja Konsulentti.

Mona oli jo pienenä haaveillut, että olisi hienoa olla klovni. Ystävän kautta hän löysi toisenkin, joka halusi olla klovni. Kaksikko näki televisiosta dokumentin sairaalaklovneista, ja molemmat ajattelivat, että olisi hienoa jos Tampereellakin olisi sairaalaklovneja. He yksinkertaisesti soittivat Taysiin saadakseen esiintyä sairaalassa. Sairaala otti klovnit ilomielin vastaan, mutta kaksikolla ei ollut rahoitusta työhönsä. Monan ja hänen ystävänsä innoittamana perustettiin Sairaalaklovnit Ry, joka rahoittaa 40 sairaalaklovnia ympäri Suomea.

Mitä tahansa Mona tekeekin, se on suurimmaksi osaksi improvisaatiota. Monan jutuissa on kyllä "rautalankamalli" pohjalla, mutta koska hän ei omien sanojensa mukaan muista edeltä suunniteltuja vitsejä, ei performansseilla varsinaisesti ole käsikirjoitusta. Sairaalaklovneillakaan ei ole käsikirjoitusta, vaan jutut keksitään tilanteen mukaan. Performanssinsa Mona luo kuvittelemalla jonkin näyn ja toimimalla sitten sen mukaan. Jokainen katsoja saa tulkita performanssin miten haluaa.

Ratalahdesta saa kuvan eloisan iloisena henkilönä, joka seuraa omia unelmiaan eikä taivu muiden valmiiksi antamiin malleihin. Hän ei pelkää tehdä virheitä ja aloittaa alusta, jos asiat eivät menekään suunnitellusti.

- En mä miljonääri ole, paremminkin köyheliini, mutta onnellinen sellainen, koska mä saan tehdä sellaista työtä mitä mä haluan ja sillon kun mä haluan. Jos haluaa tehdä jotain intohimoisesti, ei sen palkankaan ole niin väliä. Mun motto on että iloa pitää elämässä olla. Kannattaa ottaa iloisemmin, voithan sä ottaa sen surullisemminkin, mutta sä päätät.

Vastamielipide

Mistä tunnistaa heimolaisensa, kun tällainen tulee kadulla vastaan? No bändipaidasta tietenkin. Toimittaja Laura Vähähyyppä kirjoitti Soundi-lehden kolumnissa (23.9.2011) bändipaidan syvimmästä olemuksesta. Paita on paitsi kunnianosoitus omalle lempiartistille, myös helpointa mahdollista ruohonjuuritason katupromootiota. Mikä onkaan hienompaa kuin auttaa edes näin pienesti suosikkibändiään ja samalla ilmoittaa jokaiselle vastaantulevalle ”tällainen minä olen, tätä minä kuuntelen”.
Bändipaitojen perimmäinen tarkoitus on ilmaista mitä musiikkia sen kantaja kuuntelee. Niitä voi ostaa keikoilta ja levykaupoista tai nettikaupoista, mutta ostopaikasta riippumatta pitää tietää mitä etsii. Mutta entä sitten, kun bändipaidan voi ostaa helposti mistä vain ja kuka vain? Kellä vain tarkoitan niitäkin, joilla ei ole aavistustakaan bändin musiikista. Muun muassa vaateliike Hennes & Mauriz, tai tuttavallisemmin H&M, on alkanut myydä useiden bändien paitoja. Esimerkiksi Rolling Stones, Iggy Pop, Nirvana ja Ramones ovat saaneet paidoistaan halpakopiot kaupan hyllyille. Kenen tahansa on helppo ostaa paita ja kynnys sen käyttämiseen on matala, kun joka toisella vastaan tulevalla massateinillä on samanlainen. Tietenkin on bändille hyvä asia, jos joku innostuu kuuntelemaan heidän musiikkiaan nähtyään heidän logonsa "halpispaidassa", mutta useammin törmää siihen, ettei paidan käyttäjällä ole aavistustakaan siitä mitä se edustaa. On melkein surullista nähdä, kuinka Nirvana-paitaan pukeutunut henkilö ihmettelee, kuka on Kurt Cobain ja sanoo Nirvanan lempivaatemerkikseen.
Jos Ramones-paidan kantaja ei osaa nimetä yhtäkään Ramonesin biisiä, toteuttaako paita todellista tehtäväänsä bändin tukijana? Itse en voisi käyttää paitaa, jonka tekstin tai kuvan merkitystä ja tarkoitusta en ymmärrä tai "tue".

Journalismia: keikka-arvio

Ikinuori Monroe ei jätä ketään kylmäksi

Teksti ja kuvat Noora Sillgren

Michael Monroen kivenkova kunto ei petä!

Michael Monroe
3.10.2014 Tanssisali Lutakko, Jyväskylä

Lutakko-klubin pihassa istuu ihmisiä jo kauan ennen ovien aukeamista. Kun noin parinkymmenen hengen joukolta kysyy, kuka on ensimmäistä kertaa Michael Monroen keikalla, vain yksi käsi nousee. Monroella on uskollinen fanijoukko, joka seuraa bändiä kaupungista ja jopa maasta toiseen. Glam- ja hardrockin ikinuori kummisetä ja optimismin ruumiillistuma Monroe yhdistää useita sukupolvia musiikillaan. Lutakon hämärässä odottelee teinejä jo Hanoi Rocksia aikoinaan diggailleiden kuusikymppisten seassa. Nuoret kiljuvat ja riehuvat sydämensä kyllyydestä eturivissä, ja vanhemmat jammailevat taaempana. Michael Monroen bändin musiikki on tänä päivänä harvinaista, ajatonta ja hikistä punk/rockia, jota ei moni muu bändi yhtä taitavasti tarjoile.

Valojen sammuessa täpötäydessä salissa tiivistynyttä innostusta olisi voinut leikata veitsellä. Jo ensimmäinen kappaleen, '78:n, lopussa Monroe on spagaatissa lavalla ja on sanomattakin selvää, että bändi on täynnä lyhyellä festarikeikkoja seuranneella tauolla ladattua energiaa. Michael ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, ja Lutakon pieni lava luo intiimin tunnelman. Lavan koko kuitenkin rajoittaa Monroen uskomattoman energistä liikkumista. Michael kiipeilee aidoilla ja laulattaa eturivin faneja mikrofoniin. Ja heistä jokainen osaa biisien sanat ulkoa.

Settilista koostui sekä uudesta että vanhasta materiaalista ja se oli kokenut mukavasti päivitystä sitten festarikeikkojen. Vasta listalle lisätyt vanhat ja soittamattomat kappaleet kuten Nights Are So Long sekä jo pakollisiksi livebiiseiksi muodostuneet vanhat tutut kuten Dead, Jail or Rock 'n' Roll vuorottelivat tasapainoisesti. Myös Hanoi Rocksin tuotantoa kuultiin ainakin Up Around the Bendin verran. Punkbiisit kuten Got Blood? ja punk/reggae-synteesi Soul Surrender saivat varsinkin eturivin sekoamaan hulluun hyppimiseen ja headbangaukseen. Kappaleet soljuivat luontevasti peräjälkeen. Settilista oli suunniteltu huolella.

Michael otti jatkuvasti kontaktia yleisöön.

Sami Yaffa ja Steve Conte

Soitto oli miksattu taidokkaasti, ja kaikki äänet ja sävyt kuuluivat myös eturiviin. Ainoastaan komppikitaristi Rich Jonesin kitara oli hieman liian hiljaisella. Soolokitaristi Steve Conte paistatteli illan toisessa valokeilassa Michaelin kanssa. Conte hoiti osuutensa täydellisesti, mutta vei tilaa Jonesilta, jolle suotiin vain yksi soolo koko keikan aikana. Basisti Sami Yaffa piti biisien  pohjia yllä rumpali Karl Rockfistin kanssa varmuudella ja taidolla, mutta molemmat äärimmäisen taitavista muusikoista vaikuttivat hieman poissaolevilta. Bändin yhteissoitto sujui kuitenkin juuri niin hyvin kuin viiden vuosikymmeniä soittaneen huippumuusikon yhteissoiton voi olettaakin sujuvan. Bändin ja Monroen kemiat pelaavat saumattomasti yhteen.

Encore huipentui Malibu Beach Nightmareen, joka sai varmasti jokaisen paikalla olleen laulamaan, viimeistään Monroen niin käskiessä. "Come on, kyllä te tän osaatte!" Ja ihmiset osasivat. Michael osaa ottaa yleisönsä niin täydellisesti, ettei kukaan jää kylmäksi. Koko illan voisi kiteyttää hyvin eturivin nuorten hikisiin, leveää hymyä hymyileviin kasvoihin ja ulko-ovella kuultuun huudahdukseen: "Michael Monroe ei petä koskaan!"

Mainosjuliste

Montaasi

Kuva-analyysi

Kuva-analyysi
Noora Sillgren
2014

Jouluenkelit, valon enkelit

Hannes Heikuran kuvassa Jouluenkelit on etualalla keskellä kolme henkilöä, luultavasti tyttöä, jotka ovat pukeutuneet enkeleiksi. Heillä on yllään valkoiset kaavut ja tekosiivet. He kävelevät poispäin kuvaajasta. Taustalla näkyy loskaista katua, ihmisiä ja oikeassa yläkulmassa raitiovaunu. Kuvan geometrisessä keskipisteessä on keskellä kävelevän, kahta muuta henkilöä pienemmän lapsen pää. Kuvan optinen keskipiste on kolmessa henkilössä, erityisesti lapsessa. Kultaista leikkausta on hyödynnetty siten, että lapsen molemmin puolin kävelevät hahmot on sijoitettu kultaisen leikkauksen pystysuuntaisten viivojen kohdalle.

   Heikuran kuvan värimaailma on melko synkkä, likaisen ruskea, lukuun ottamatta henkilöiden kaapuja, jotka ovat valkoiset. Tausta on sumennettu, jotta kaikki huomio kiinnittyisi enkelihahmoihin. Kuva on tasapainoinen, sillä henkilöt on sijoitettu symmetrisesti molemmin puolin keskellä kuvaa olevaa lasta.

   Enkelit ovat puhtaita lohduttajia ihmisten harmaassa, loskaisessa arjessa joulustressin keskellä. Symbolisesti ne tuovat valoa ja kantavat yli pimeän talven. Mielestäni kuva viestittää, että ankeassa maailmassa on myös valoa, jota enkelit valokuvassa kuvastavat.

Lähde http://www2.hs.fi/kuvat/uutiset/2002/03/13/20020313kk03i.jpg