Vastamielipide

Mistä tunnistaa heimolaisensa, kun tällainen tulee kadulla vastaan? No bändipaidasta tietenkin. Toimittaja Laura Vähähyyppä kirjoitti Soundi-lehden kolumnissa (23.9.2011) bändipaidan syvimmästä olemuksesta. Paita on paitsi kunnianosoitus omalle lempiartistille, myös helpointa mahdollista ruohonjuuritason katupromootiota. Mikä onkaan hienompaa kuin auttaa edes näin pienesti suosikkibändiään ja samalla ilmoittaa jokaiselle vastaantulevalle ”tällainen minä olen, tätä minä kuuntelen”.
Bändipaitojen perimmäinen tarkoitus on ilmaista mitä musiikkia sen kantaja kuuntelee. Niitä voi ostaa keikoilta ja levykaupoista tai nettikaupoista, mutta ostopaikasta riippumatta pitää tietää mitä etsii. Mutta entä sitten, kun bändipaidan voi ostaa helposti mistä vain ja kuka vain? Kellä vain tarkoitan niitäkin, joilla ei ole aavistustakaan bändin musiikista. Muun muassa vaateliike Hennes & Mauriz, tai tuttavallisemmin H&M, on alkanut myydä useiden bändien paitoja. Esimerkiksi Rolling Stones, Iggy Pop, Nirvana ja Ramones ovat saaneet paidoistaan halpakopiot kaupan hyllyille. Kenen tahansa on helppo ostaa paita ja kynnys sen käyttämiseen on matala, kun joka toisella vastaan tulevalla massateinillä on samanlainen. Tietenkin on bändille hyvä asia, jos joku innostuu kuuntelemaan heidän musiikkiaan nähtyään heidän logonsa "halpispaidassa", mutta useammin törmää siihen, ettei paidan käyttäjällä ole aavistustakaan siitä mitä se edustaa. On melkein surullista nähdä, kuinka Nirvana-paitaan pukeutunut henkilö ihmettelee, kuka on Kurt Cobain ja sanoo Nirvanan lempivaatemerkikseen.
Jos Ramones-paidan kantaja ei osaa nimetä yhtäkään Ramonesin biisiä, toteuttaako paita todellista tehtäväänsä bändin tukijana? Itse en voisi käyttää paitaa, jonka tekstin tai kuvan merkitystä ja tarkoitusta en ymmärrä tai "tue".

Journalismia: keikka-arvio

Ikinuori Monroe ei jätä ketään kylmäksi

Teksti ja kuvat Noora Sillgren

Michael Monroen kivenkova kunto ei petä!

Michael Monroe
3.10.2014 Tanssisali Lutakko, Jyväskylä

Lutakko-klubin pihassa istuu ihmisiä jo kauan ennen ovien aukeamista. Kun noin parinkymmenen hengen joukolta kysyy, kuka on ensimmäistä kertaa Michael Monroen keikalla, vain yksi käsi nousee. Monroella on uskollinen fanijoukko, joka seuraa bändiä kaupungista ja jopa maasta toiseen. Glam- ja hardrockin ikinuori kummisetä ja optimismin ruumiillistuma Monroe yhdistää useita sukupolvia musiikillaan. Lutakon hämärässä odottelee teinejä jo Hanoi Rocksia aikoinaan diggailleiden kuusikymppisten seassa. Nuoret kiljuvat ja riehuvat sydämensä kyllyydestä eturivissä, ja vanhemmat jammailevat taaempana. Michael Monroen bändin musiikki on tänä päivänä harvinaista, ajatonta ja hikistä punk/rockia, jota ei moni muu bändi yhtä taitavasti tarjoile.

Valojen sammuessa täpötäydessä salissa tiivistynyttä innostusta olisi voinut leikata veitsellä. Jo ensimmäinen kappaleen, '78:n, lopussa Monroe on spagaatissa lavalla ja on sanomattakin selvää, että bändi on täynnä lyhyellä festarikeikkoja seuranneella tauolla ladattua energiaa. Michael ottaa jatkuvasti kontaktia yleisöön, ja Lutakon pieni lava luo intiimin tunnelman. Lavan koko kuitenkin rajoittaa Monroen uskomattoman energistä liikkumista. Michael kiipeilee aidoilla ja laulattaa eturivin faneja mikrofoniin. Ja heistä jokainen osaa biisien sanat ulkoa.

Settilista koostui sekä uudesta että vanhasta materiaalista ja se oli kokenut mukavasti päivitystä sitten festarikeikkojen. Vasta listalle lisätyt vanhat ja soittamattomat kappaleet kuten Nights Are So Long sekä jo pakollisiksi livebiiseiksi muodostuneet vanhat tutut kuten Dead, Jail or Rock 'n' Roll vuorottelivat tasapainoisesti. Myös Hanoi Rocksin tuotantoa kuultiin ainakin Up Around the Bendin verran. Punkbiisit kuten Got Blood? ja punk/reggae-synteesi Soul Surrender saivat varsinkin eturivin sekoamaan hulluun hyppimiseen ja headbangaukseen. Kappaleet soljuivat luontevasti peräjälkeen. Settilista oli suunniteltu huolella.

Michael otti jatkuvasti kontaktia yleisöön.

Sami Yaffa ja Steve Conte

Soitto oli miksattu taidokkaasti, ja kaikki äänet ja sävyt kuuluivat myös eturiviin. Ainoastaan komppikitaristi Rich Jonesin kitara oli hieman liian hiljaisella. Soolokitaristi Steve Conte paistatteli illan toisessa valokeilassa Michaelin kanssa. Conte hoiti osuutensa täydellisesti, mutta vei tilaa Jonesilta, jolle suotiin vain yksi soolo koko keikan aikana. Basisti Sami Yaffa piti biisien  pohjia yllä rumpali Karl Rockfistin kanssa varmuudella ja taidolla, mutta molemmat äärimmäisen taitavista muusikoista vaikuttivat hieman poissaolevilta. Bändin yhteissoitto sujui kuitenkin juuri niin hyvin kuin viiden vuosikymmeniä soittaneen huippumuusikon yhteissoiton voi olettaakin sujuvan. Bändin ja Monroen kemiat pelaavat saumattomasti yhteen.

Encore huipentui Malibu Beach Nightmareen, joka sai varmasti jokaisen paikalla olleen laulamaan, viimeistään Monroen niin käskiessä. "Come on, kyllä te tän osaatte!" Ja ihmiset osasivat. Michael osaa ottaa yleisönsä niin täydellisesti, ettei kukaan jää kylmäksi. Koko illan voisi kiteyttää hyvin eturivin nuorten hikisiin, leveää hymyä hymyileviin kasvoihin ja ulko-ovella kuultuun huudahdukseen: "Michael Monroe ei petä koskaan!"